Kenen joukoissa seisoisin matkalla Jerusalemiin?

Ihmisten keskellä huudan yhteen ääneen:
”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna!”
Muutama päivä kuluu, palmun oksat ja vaatteet on kerätty.  
Huomaan huutavani yhdessä toisten kanssa:
”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, päästäkää Barabbas!”

Seuraan sivusta. ”Liioiteltua ilonpitoa”, sanon minä.
”Sano opetuslapsillesi, että ovat hiljaa”, pyydän.
Hän katsoo minuun ja lausuu lempeästi:
”Jos he ovat hiljaa, niin kivet huutaisivat.”
Tuo mies on saatava päiviltä, päätän.
Muutama päivä kuluu,
me fariseukset ja kirjanoppineet ryhdymme toimeen.

Kolme vuotta olen jo kulkenut Jeesuksen matkassa paikasta toiseen.
Tottahan toki tänäänkin, kröhöm, kuulun sentään lähipiiriin,
tiedä, vaikka prinssiksi pääsisin.
Muutama päivä kuluu,
olen valmis kavaltamaan ja kieltämään Mestarini.
Ei, enhän minä nyt sellaista tekisi, en!
Oho, pakoon huomaan luikkivani kuitenkin.

Kylänlaidalla, kiinni sidottuna mietiskelen:
Tapahtuisipa täällä edes joskus jotain mielenkiintoista!
Kas, tuolta tulee kaksi muukalaista.
He päästävät minut irti, isäntäni nikottelee:
”Miksi te päästätte varsan?”
”Herra tarvitsee sitä.”
Hetkeni on koittanut! Mutta, missä kaikki ylväät sotaratsut?
Vakain askelin, metelistä ja ylenkatseesta välittämättä, 
kannan Jeesuksen halki ihmisjoukkojen. 
Olen osa suurta suunnitelmaa:
”Katso, sinun kuninkaasi tulee luoksesi nöyränä
ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.
”Muutama päivä kuluu, Hän on sidottuna ristille
– ja minä olen vapaa, Hänen käskystään.

Voi, saisinpa olla kahleistani vapaa aasi, 
joka kuulisi korvissaan: ”Herra tarvitsee sitä.”
Olisinpa uskollinen aasi, 
joka jääräpäisesti kantaa Jeesusta mukanaan ihmisten keskelle.

                                                                      (l-me 4/20)